Minäminäminä minä en osallistu
Minäminäminä en osallistu.
Hoitajat auttavat toisia. Auttaisivat nyt yhteiskuntaa. Eikö nyt oikeasti ymmärretä, että hallitus vaatii meitä talkoisiin juuri pakolla, kun kerran kenellekään ei mitään ratkaisua ole.
Otetaan rikkailta on helppo huutaa, kun ei itse ole rikas. Jos minä olisin rikas, en antaisi mielellään myöskään, niin kuin en nyt pienipalkkaisenakaan. Kyllä ottaisi päähän, jos olisin nero ja keksisin jonkun loistavan liike-idean, jolla rikastuisin, niin valtio veisi heti omansa pois siitäkin. No en ole keksinyt mitään maata mullistavaa. Minkäs teen, kun en ole aikanaan kouluja käynyt, selityksiä siihen meiltä löytyy varmasti monelta. Lapsuudesta lähtien.
Edelliset hallitukset eivät pystyneet mihinkään ja vajosimme suurempaan suohon. Nyt sentään jollain on pokkaa yrittää tehdä asialle jotain. Jokainen osallistuu talkoisiin.
Oli miten oli, olen lähihoitaja. Miksi lähdin tähän työhön, oli mummoni. Rakkaus mummoani kohtaan. Näin hänen hiipuvan ja päätin lähteä alalle. En lähtenyt lomien takia, en sunnuntailisien takia, tai sen takia, että sairaslomasta saa täyden palkan.
Taustaa: olin lähihoitajana vakituisesti samalla paikalla 7 vuotta. Kyllästyin vuoroihin, sunnuntaityöhön, ainaisiin muutoksiin, ja ylipäätään työvuoroihin. Valitin ja valitin työnraskautta. Totesin, ei tätä ole pakko tehdä. Ja lähdin. Olin hoiva-alan yksinyrittäjänä 4 vuotta. Tein sitä ajan kanssa asiakkaille, nautin työstäni.
En vain nauttinut siitä, että tilipussini kapeni puoleen. Ennen ansaitsin sen n. 22 000 vuodessa, 11 000 yrittäjänä. Ei ollut töitä. Tein keikkaa paikatakseni yrittäjyyden vajetta. Sairaslomaa ei kukaan maksanut, tuli paljon peruuttamattomia käyntejä. Sairaana raahauduttiin heti töihin, kun kynnelle kykeni. Ei ollut varaa odottaa liian kauan. Kukaan ei mitään sairastamisesta maksanut ja tiliin tuli aikamoinen lovi jo kolmen päivän flunssasta. Tyhjä työpäivä oli yhtä kuin palkaton. Olin sidottuna silti työhöni. Piti odottaa, että puhelin soi.
Opin arvostamaan säännöllistä palkkaa, lomia. Sairasloman saa rauhassa sairastaa. Sairastaa itsensä terveeksi asti. Totuushan on, että hoitajat eivät kovin helposti jää sairaslomalle, oli päivän karenssi tai ei. Kun tiedetään sijaistilanne, ollaan helposti kipeänä töissä. Jäädään vasta sitten, kun ei oikeasti jaksa.
Kuitenkin siis palasin hattu kourassa kunnan töihin takaisin. Otan vastaan epäsäännölliset vuorotyöt (joita en haluaisi tehdä) Otan vastaan viikonlopputyöt (joita en haluaisi tehdä). Teen tätä työtä, koska muuhun minusta ei ole. Olen lähihoitaja, rakastan vanhuksia. Toinen työ mitä olen tykännyt, on kaupan kassa. Siitäkin tykkäsin, mutta sinne tuskin enää pääsen, kun ei ole koulutusta. Ennenvanhaan ei oltu koulutuksesta niin tarkkoja. Mutta samat vuorot sielläkin odottaa. Siivousalalla valitin, kun oli vaan päivätyö, että miten pieni palkka siinä on. Kaikessa löytyy moitittavaa.
Pääasia, että on töitä.
Tottakai minä haluan lisää palkkaa, kukapa ei haluaisi. Puhutaan hoitotyön vastuusta. Onhan se vastuullista, mutta ei se raha tee siitä yhtään vastuullisempaa.
Ennemmin ainakin hoitolalla kannattaisi kiinnittää työoloihin. En usko, että edes palkankorotus tuo enempää motivaatiota työhön. Kyllä niihin olosuhteisiin, mahdollisiin resurssien kohdentamiseen ja työnjohtamiseen pitäisi enemmän kiinnittää huomiota. Siihen, että myös esimiehet olisivat kannustavia, eivätkä uhkailevia. Hiljaisuuden ilmapiirillä ei saada kuin lisää jupinaa aikaan.
Joku lähtee nyt pois, kun palkka pienenee satasen kuussa? Hän on varmaan ollut jo muutenkin mitta täynnä työhönsä, eikö niin? Varmasti on tulijoita työhön, minäkin odotan vakipaikkaa kieli pitkällään. Mielellään tekisin ylitöitäkin, jos tällä alalla niitä vain saisi tehdä.
Asennemuutos? Kyllä, minulle tuli asennemuutos. Osaan ajatella myös työnantajaa, joka minulle työpaikan antoi. Heille tulee kalliiksi sairaslomat, lomat ja sunnuntait. Yrittäjä voi nyt satsata enemmän rahaa työpaikkaan ja todellakin vaikka etsiä sunnuntaityöhön joskus pieneen liikkeensä jonkun töihin, kun se ei maksa niin paljon. Itse kun olin yksinyrittäjä, ei minulla ollut varaa palkata ketään. Jos olisin palkannut jonkun, mietin pitkään, että mitäs jos hän sairastuu ja maksan sairasloma-ajan palkan, niin ei minulla ole varaa maksaa sijaista. Ja niinpä sitten tein itse työt. Niin se vaan menee. Olisin edes vaikka viikon pitänyt lomaa, että joskus muu olisi tehnyt työt. Mutta pidin palkatonta ja peruin työt. Ja ei ne asiakkaat pitäneet siitä.
Ole sinäkin joskus yrittäjä. Mieli avartuu.
Nyt mukaan talkoisiin. Kyllä se mitta varmasti tulee täyteen joskus, jos toistamiseen tulot tippuvat. Mutta minä yritän ajatella niin, että nyt jokainen mukaan nostamaan Suomi ylös, eikä niin, etten minä ainakaan. Lakoillakaan ei saada kuin hallaa aikaiseksi.
Miten voidaan säästää, kun ei halua osallistua. Huudetaan ja linkitetään linkkejä, että Suomi velkaantuu. Kun itse voisi auttaa, alkaa hirveä meteli.
Vanhukset eivät voi mennä lakkoon. Eivätkä työttömät. Eivätkä lapsiperheet. He ovat jo osallistuneet talkoisiin. Palkolliset voivat sillä kiristää etujensa säilymistä. Harmi. Soisin lakko-oikeuden ennemmin kuitenkin vielä vähävaraisemmille.
Minä osallistun talkoisiin, en lakkoile. Mitä se sitten auttaa, näkee tulevaisuudessa. Mutta olenpahan osuuteni tehnyt.
Tanja Hartonen-Pulkka